Kaikissa kirjoissa on jotain ärsyttävää, mutta eteläkorealaisen Han Kangin Valkoinen kirja hipoo täydellisyyttä. Kaikki, mitä teoksessa on, valokuvia myöten, vyöryi lukiessa sielun pohjalle asti. Ehkäpä se on minulle valkoiseen väriin ja tositapahtumiin pohjautuviin, raskaisiin kertomuksiin kiintyneelle ihmiselle oikein tarjoiltu tarina. Luku nimeltään Valkoiset pillerit on itselleni kirjan kohokohta. Se kiteyttää mielestäni oleellisen siitä, mitä on olla sairas koko elämänsä. Hyvässä kirjassa kieli ja ajatus kantavat. Myös Saara Turusen Järjettömiä asioita -romaani on tästä kelvollinen esimerkki. Barcelonassa asuvan katalonialaisen miehen ja suomalaisen, Helsingissä viihtyvän naisen parisuhteesta kertovan romaanin pelasti kulttuurierojen ilotulitus aina siinä kohtaa, kun meinasin väsähtää päähenkilön sielunelämän narsismilla kuorrutettuun kyynisyyteen. 
Toisinaan minua hävettää se, etten aina pysy kirjailijoiden juonenkäänteissä mukana. Rakel Liehun Valaanluiset koskettimet ja puolalaisen Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat ovat niin mielikuvituksellisesti rakennettuja kokonaisuuksia, että tipuin hetkittäin matkasta. Näiden kirjailijoiden suhteen, sillä ei kuitenkaan ole väliä. Kieli ja lauseiden ajatukset ovat niin kiehtovia ja kiharaisia, että hetkelliset putoamiset eivät lopultakaan kokonaisvaltaista lukukokemusta päässeet vahingoittamaan. 
 
Kirjasta jää jäljelle tunnelma. Ruotsalaisen Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet, Joel Haahtelan Hengittämisen taito sekä Jarkko Tontin Haava käsittelevät kaikki perhesuhteita ja niiden kipupisteitä. Kun kirja puhuu perheestä, tulee mieleeni aina oma lapsuuden perhe, kuinka se on samanlainen tai erilainen kuin romaanin kuvaama perhe. Aina löytyy joku lause tai kysymys, joka tiivistää henkilökohtaisen kokemuksen. Kirja painaa sormensa muistoihin ja menneisyyden kolhuihin. Romaani loppuu, mutta sen työ pään sisällä jatkuu.
Itselleni kirjoittajana tärkeää on muistamisen teema. Kirjoitan, koska haluan, että jotkut asiat eivät unohtuisi. Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä teos perustuu löyhästi Maria Sibylla Merianin tarinaan ja Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät taas kertoo suomensukuisen perheen kohtaloista Neuvostoliitossa ja Suomessa. Olen vahvasti näiden kirjoittajien hengenheimolainen; he ovat kaivaneet esille jotain vanhaa, joka saattaa olla vaarassa unohtua.
Kaikista koronakeväänä 2020 lukemistani teoksista Otto Gabrielssonin Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle vaikutti minuun eniten. Otto ei saanut isäsuhteeltaan sitä, mitä olisi toivonut, ja hän kertoi sen koko maailmalle. Hän kertoi sen koko maailmalle, koska Jörn Donner oli kertonut ensin koko maailmalle Oton olleen erehdys. Sillä lailla. Rikkaruoho pöllyttää niin paljon raskasta ainesta ilmaan isän ikävästä sekä isän ja pojan välisestä suhteesta, että siihen voi ainakin jollakin tasolla samaistua kuka hyvänsä. Yksikään vanhempi ei ole täydellinen. 
 
Rikkaruoho sai minut kirjoittamaan terapiakirjeen. Terapiakirjeellä tarkoitan tekstiä, jossa kuvaan tunteitani mahdollisimman rehellisesti vastaanottajalle, mutta en lähetä kirjettä koskaan eteenpäin. En kirjoittanut tekstiä isälleni, koska siihen ei ollut tarvetta. Olisin mieluusti kuullut, mitä Jörn olisi pojalleen vastannut. Mutta kuolema tuli väliin.     Aika loppui.
 
Mitä saa kirjoittaa elävistä ja kuolleista ihmisistä? Koska olen itsekin kirjoittanut autofiktiota, olen miettinyt sitä paljon. Yksikään perhe ei ole täysin yksimielinen siitä, millaista elämä perheessä on ollut. Jokaisella on oma ikkunansa, jonka läpi kaikki siivilöityy. Minä olen kuopus, ja luulen, että juuri sillä osalla on ollut paljon merkitystä siihen, miten kirjoitan. Olen saanut toimilleni enemmän liekaa, mutta toisaalta olen aina tarkkaillut itseäni vanhempia suvun keskellä. Kukaan ei kirjoita itsestään rehellisesti. Ihminen on aina liikaa itsensä puolella, siksi omaelämänkerrat ovat aina falskeja. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeus omaan tarinaansa ja kokemuksiinsa, oikeus kertoa se, millaisena koki elämänsä. 
 
Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin?  -romaani kytkeytyy Rikkaruoho-romaanin ohella myös suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Isoäitini oli suomenruotsalainen ja minua on aina kiehtonut tämän vähemmistön omintakeinen maailma, jossa mikään ei saa tulla rikkomaan hyväntuulisuutta sunnuntailounaan äärellä. Mutta kun yhteisön sisällä ”hyvät pojat” tekevät kaamean rikoksen, se laittaa koko kylän solmuun. Fagerholm kuvaa mielestäni nerokkaasti suomenruotsalaisen kylän suhdetta rahaan, se on kaiken keskuksessa ja tärkeintä. Rahalla ostetaan synnit anteeksi ja rahalla myös vaiennetaan. Ja hurraa! Kaikki on taas hyvin. Skool!

Minulle kirjoissa tärkeintä on kieli, tunnelma ja uudet näkökulmat. Jos luontokuvaukset seuraavat toisiaan, romaani jää armotta kesken. Kuovit ja kuusimetsät uuvuttavat. Ihmisten tarinat ovat kirjojen kiihottavin puoli. Kesällä huomaan lukevani kirjoja lämpimistä maista, erityisesti eteläisestä Afrikasta. Kuuma kutsuu kuumaa. Lomamatkalle hankin kirjoja hyvissä ajoin ja lukemisen aloitan aina vasta kotoa lähdettyä. Ostan paljon kirjoja käytettynä ja laitan lukemiani teoksia jatkuvasti kiertoon, lainaan tai luovun.  Luen romaaneita lähes aina kynä kädessä, alleviivaan ja ympyröin. Tahdon löytää parhaat ilmaisut yhä uudelleen.

Romaanista tulee raskas, jos en pysty samaistumaan tarinan henkilöhahmoihin. On synnyttävä jonkinlainen suhde, ymmärrys, innostus tai uteliaisuus. Esimerkiksi Doris Lessingin kirjan Lumous haihtuu luin silkalla sitkeydellä loppuun. Teoksen suomenkielinen nimi kertoo juurikin olennaisen; henkilöt olivat niin uuvuttavia ja rasittavia, että lähes masennuin itsekin tekstin äärellä. Lessingin taidokkaiden lauseiden tarjoamin piristysruiskein raahauduin viimeiselle sivulle saakka.

Unohdan kirjat nopeasti. Ihailen ihmisiä, jotka voivat koska tahansa tiivistää lukemansa kirjan sisällön kahden minuutin esitelmäksi. Minun pitää tarkistella kirjoista päähenkilöiden nimiä (puhumattakaan niiden lausumisesta). Juonen käännekohdatkin voivat ajautua aivojen sumuisille silloille. Olen monta kertaa ihmetyksellä lukenut lempikirjojani uudelleen ja kummastellut, miten paljon olin ehtinyt unohtaa ja muistaa väärin. Mutta teoksen tunnelman muistan kyllä, sillä kirjat eivät ole koskaan vain kirjoja, ne sementoituvat aina osaksi tiettyä aikakautta elämässäni.


En ole koskaan pitänyt kirjoista, joissa väkivalta on itsetarkoitus. J.M. Coetzeen kyky todeta ohimennen kauheuksia viehättää itseäni tavattomasti. Hän kertoo rotuerottelun saastuttamasta Etelä-Afrikasta kuin uutisreportteri tarkasti mutta vailla mässäilyä. Aira Samulinin ensimmäisen avioliiton kuvaus Auringonpimennys-teoksessa täyttää oikeastaan samat kriteerit. Kirja on hieno, kansantajuinen esitys elämästä ihmishirviön kanssa. 
Teini-iässä löysin toisen maailmansodan tai oikeammin sanottuna sodan murskaamat juutalaiset. Lapsuuden perheeni kirjahylly oli täynnä selviytyjien ja tapettujen tarinoita. Muutamat holokaustikertomukset olivat nuorelle mielelle liikaa, mutta ehkäpä se oli hyväksikin. Raakuuksista jäi niin karvas jälkimaku, ettei niille ole muodostunut suurta ruokahalua myöhemmin elämässä.
Back to Top