Ostin Salman Rushdien Veitsi-romaanin samana päivänä, kun Donald Trump joutui murhayrityksen kohteeksi. Romaani kertoo, miltä tuntuu odottaa koko elämänsä väkivaltaista hyökkäystä ja millaisen jäljen se toteutuessaan voi jättää ihmiseen. Veitsi on kaikkiaan tarkkanäköinen teos, sen ytimessä muhii pohdinta moraalista, ihmisen valinnoista ja osasta, uskonnosta, kiihkoilusta ja sanojen voimasta. Todettakoon, että Rushdiella ja Trumpilla on kovin vähän yhteistä. Kirjailija pitää Trumpista yhtä vähän kuin Rushdien edesmennyt ystävä, kirjailija Paul Auster, joka on myös läsnä teoksessa.
Sirpa Kähkösen 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia -romaani meni täysin ihoni alle. Kähkönen kirjoittaa edesmenneestä äidistään kunnioituksella mutta raivorehellisesti, pidän yhdistelmästä. Romaani on kaunis, kolkko ja henkeäsalpaava. Itseäni kosketti se, kuinka ihmisen kohtalon voi muuttaa yksi päivä. Aivan niin kuin Rushdie, Kähkösen äitikin selvisi mullistavasta päivästä hengissä mutta ei vaurioitta. Finlandia-palkinnon arvoinen romaani ehdottomasti.
Kun joku toinen kirjailija tulkitsee saman aiheen, kuin mistä itse on kirjoittanut, se kutkuttaa aina. Lapualaisen Anne-Maria Latikan teos Valonkehrääjä on haikean runollinen teos lapsen surusta Lapuan patruunatehtaan räjähdyksen jälkimainingeissa. Itselleni tärkeimpiä kohtia kirjassa olivat kuvaukset lataamosta. Olin kananlihalla.
Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä on teos, johon suhtauduin etukäteen massiivisella epäilyksellä. Eikö nykyaikana pystytä enää vetäytymään taka-alalle, miksi iäkäs kirjailija ei saa olla elämäkerrassaan pääosassa? Toisin kävi, kirja olikin hurmaava kahden eri sukupolvea edustavan ihmisen ystävyyden ylistys täynnä lämpöä. Kyseessä ei suinkaan ole elämäkerta, vaan enemminkin dialogi kahden samanhenkisen ihmisen välillä. Carlson kirjoittaa lempeästi haurastuvasta Kilvestä.
Yksi koko vuoden 2024 hienoimmista elämyksistä oli tarttua Albert Camus’n klassikkoon Ruttoon. Kirja oli niin puistattavan hieno, että välillä piti hieraista silmiään, ettei Camus todella kirjoita koronapandemiasta. Niin ikävän tuttua moni asia teoksessa oli. On ilo lukea teosta, jossa mikään ei ole turhaa ja teksti tulvii elämän syviä viisauksia kuten William Shakespearen Macbethissä. Klassikoiden klassikko vallanhimosta kiehtoo aina.
Olen aina ihaillut tiivistämisen taitoa tarinoissa ja lauseissa. Petri Tammisen Urheilijaelämäkerta yllätti täysin. Kimara kokemuksia urheilusta huvitti ja liikuttikin. Olen lähes samaa sukupolvea, tunnistan kirjan näyttämöt. Nobelisti Patric Modianon Jotta et eksyisi näillä kulmilla -romaanin luin lähes yhdellä henkisellä haukkauksella. Mestarin kieli on mestarin kieltä.
Edith Södergranin runot olivat nuoruuteni lohdutus. Tähdet-runon viimeiset sanat ”Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä”, kuvasivat mielestäni täydellisesti suurta sydänsurua. Teini-ikäinen mieleni sai Södergranilta lahjaksi ilmaisuja, kun omani loppuivat. Edith Södergran – Maailma on minun -teos yhdistää kauniisti runoilijan ottamia valokuvia teksteihin. Södergranin tekstien maailma piirtyy kirjassa osaksi omaa aikaansa, ja silti runot ovat iättömiä, aivan kuin niitä lausuttaisi suoraan tässä ja nyt ihmisen korvaan.
Luin alkuvuodesta 2023 paljon klassikkoromaaneja. Marguerite Durasin Rakastaja tuntui aivan toisenlaiselta kuin reilut parikymmentä vuotta sitten. Se mikä oli vahvasti eroottista nuoresta lukijasta, vaikuttikin keski-ikäisten silmieni läpi traagiselta ja kaihoisalta. Rakastan Durasin ilmaisuvoimaa, taidokasta, runollista kieltä.
Kesällä 2023 istuin alas uuden tuttavuuden kanssa ja aloimme keskustella kirjallisuudesta. Olimme hetkessä kananlihalla, kun kävi ilmi, että olemme molemmat eteläkorealaisen Hang Kangin suuria ihailijoita. Ihmisten teot kuvaa tragediaa 1980-luvun Gwangjussa. Vaikka kaupungin nimi merkitsee valon kaupunkia, osa paikan historiaa on yksi kammottavimmista tapahtumasarjoista Etelä-Koreassa. Yli 200 ihmistä kuoli Gwangjussa armeijan ja demokratiaa kannattajien mielenosoittajien välisessä verilöylyssä. Kangin tapa tarjoilla kauheita ja kauniita tapahtumia lukijalle on vertaansa vailla. Palaan aina uudelleen pahan ja hyvän vastakkainasetteluun, kun tapahtuu pahaa, hyvä pyrkii kirkkaammin näkyviin.
Joskus pahuus rakentaa synkän verhon koko tarinan ylle. George Orwellin 1984 ja Frans Kafkan Oikeusjuttu ovat synkkiä ja aina ajankohtaisia. Totalitarismin kiristyvä silmukka Winston Smithin kaulan ympärillä sekä epäoikeudenmukaisuuden labyrintti, johon Kafka K.:n maalaa, eivät ole kaukaisia maailmoja vaan ne ovat arkipäivää itärajamme takana.
Vesa Haapalan Alexis on kirja, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea tai kuunnella äänikirjana. Haapala on tutkinut Kiveä vuosikausia, joten ei tarvitse ihmetellä, miksi jälki on laadukasta ja verevää. Kiven vastoinkäymiset ja taiteellisen työn kaikkinainen tuska tulee iholle ja koskettaa, koska kaikilla meillä on vastamäkemme elämässä. Delia Owensin Suon villi laulu taas vie elämän vastamäet jonkinlaiseen maksimiin, oikeastaan se vähän jo häiritsi. Kirjailija osaa kuitenkin kuvata ihmisen ja luonnon vuoropuhelua viehättävästi ja herkkyydellä. Kirja on myös hieno kiteytys siitä, kuinka luonto ei voi opettaa ihmiselle etiikkaa, vaikka monia muita asioita se voi meille näyttää ja paljastaa.
Albert Camusin Sivullinen on ajatusten sinfoniaa, kaikki on tiivistä ja usein myös filosofista. Joel Haahtelalla on sama tiivistämisen taito, vaikka hänen teoksensa hengittävät aina toivoa, Camusta en sanoisi samaa. Haahtelan teos Yö Whistlerin maalauksessa imaisi sisälleen, aivan kuin olisin saanut katsella kirjailijan haikean, kaunista unta. Haahtelan teoksissa levollisuus säilyy kipeissäkin hetkissä tarinaa, ja koen ne äärimmäisen lohdullisina.
Kun pahat ajat saapuvat, kirjallisuus lohduttaa ja tarjoaa uusia näkymiä. Ennen Venäjän hyökkäyssodan alkamista Ukrainassa luin Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli -romaanin, joka kertoo kansallissosialistien kaappaamasta sirkuksesta. Aivan kuin kirja olisi vihjannut minulle, millaiseen suuntaan maailma pian nyrjähtäisi. Kun totalitarismi saa vallan, se on julmaa ja häikäilemätöntä, toisinaan myös piinallista psykologista peliä.
Sally Rooneyn Kaunis maailma missä olet -teos taas kuvaa terävästi hyperindividualistista todellisuutta, joka näyttäytyy vaikkapa somessa piinallisten sotakuvien rinnalla. Rooney kirjoittaa tarkasti nuorista nykyintellektuelleista, jotka kelluvat ikuisessa teini-iässä. Ihmissuhteet ovat ”hankalia” ja parisuhteisiin on vaikeaa kiinnittyä. Jokainen pyörii omien olojensa ympärillä. Rooneyta on mielestäni tärkeä lukea heijasteena nykyhetken länsimaisesta arvoilmapiiristä.
Rooneyn teoksen perään on hyvä tarttua vaikkapa Svetlana Aleksijevitsin Tsenobylista nousee rukous -teokseen. Ydinvoimalaonnettomuus vuonna 1986 oli kaamea, mutta vieläkin hirvittävämmäksi sen teki Neuvostoliitto. Yhteisöromaanissa puhuvat silminnäkijät ja kokemusasiantuntijat. En muista, milloin kirja olisi ravistellut minua niin kuin tämä. Ehkä lähimmäksi tätä kokemusta on päässyt viimeaikaisista romaaneista Tommi Kinnusen Pimeät kuut -romaani. Kuuntelin teoksen äänikirjana. Kuusissakymmenissä oleva opettajatar Elna Suorajärvi sinnittelee pienen koulun ainoana opettajana lähellä Neuvostoliiton rajaa sodan jälkeisessä Suomessa. Vanhan naisen rapistuva kunto ja yksinäisyys koskettivat. Ehkä tämä johtuu iästäni, ajatus elämän rajallisuudesta on minulle yhä konkreettisempi.
Kun epävarmuus kasvaa ympärillä, runot lämmittävät mieltä kuin varaava takka kylmässä talossa. Eeva Kilven teoksia olen lukenut kesällä monta. Eeva-Liisa Manner ui runoissaan tummissa tunnelmissa. Olen Mannerin sukulaissielu.
Kaikissa kirjoissa on jotain ärsyttävää, mutta eteläkorealaisen Han Kangin Valkoinen kirja hipoo täydellisyyttä. Kaikki, mitä teoksessa on, valokuvia myöten, vyöryi lukiessa sielun pohjalle asti. Ehkäpä se on minulle valkoiseen väriin ja tositapahtumiin pohjautuviin, raskaisiin kertomuksiin kiintyneelle ihmiselle oikein tarjoiltu tarina. Luku nimeltään Valkoiset pillerit on itselleni kirjan kohokohta. Se kiteyttää mielestäni oleellisen siitä, mitä on olla sairas koko elämänsä. Hyvässä kirjassa kieli ja ajatus kantavat. Myös Saara Turusen Järjettömiä asioita -romaani on tästä kelvollinen esimerkki. Barcelonassa asuvan katalonialaisen miehen ja suomalaisen, Helsingissä viihtyvän naisen parisuhteesta kertovan romaanin pelasti kulttuurierojen ilotulitus aina siinä kohtaa, kun meinasin väsähtää päähenkilön sielunelämän narsismilla kuorrutettuun kyynisyyteen.
Toisinaan minua hävettää se, etten aina pysy kirjailijoiden juonenkäänteissä mukana. Rakel Liehun Valaanluiset koskettimet ja puolalaisen Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat ovat niin mielikuvituksellisesti rakennettuja kokonaisuuksia, että tipuin hetkittäin matkasta. Näiden kirjailijoiden suhteen, sillä ei kuitenkaan ole väliä. Kieli ja lauseiden ajatukset ovat niin kiehtovia ja kiharaisia, että hetkelliset putoamiset eivät lopultakaan kokonaisvaltaista lukukokemusta päässeet vahingoittamaan.
Kirjasta jää jäljelle tunnelma. Ruotsalaisen Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet, Joel Haahtelan Hengittämisen taito sekä Jarkko Tontin Haava käsittelevät kaikki perhesuhteita ja niiden kipupisteitä. Kun kirja puhuu perheestä, tulee mieleeni aina oma lapsuuden perhe, kuinka se on samanlainen tai erilainen kuin romaanin kuvaama perhe. Aina löytyy joku lause tai kysymys, joka tiivistää henkilökohtaisen kokemuksen. Kirja painaa sormensa muistoihin ja menneisyyden kolhuihin. Romaani loppuu, mutta sen työ pään sisällä jatkuu.
Itselleni kirjoittajana tärkeää on muistamisen teema. Kirjoitan, koska haluan, että jotkut asiat eivät unohtuisi. Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä teos perustuu löyhästi Maria Sibylla Merianin tarinaan ja Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät taas kertoo suomensukuisen perheen kohtaloista Neuvostoliitossa ja Suomessa. Olen vahvasti näiden kirjoittajien hengenheimolainen; he ovat kaivaneet esille jotain vanhaa, joka saattaa olla vaarassa unohtua.
Kaikista koronakeväänä 2020 lukemistani teoksista Otto Gabrielssonin Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle vaikutti minuun eniten. Otto ei saanut isäsuhteeltaan sitä, mitä olisi toivonut, ja hän kertoi sen koko maailmalle. Hän kertoi sen koko maailmalle, koska Jörn Donner oli kertonut ensin koko maailmalle Oton olleen erehdys. Sillä lailla. Rikkaruoho pöllyttää niin paljon raskasta ainesta ilmaan isän ikävästä sekä isän ja pojan välisestä suhteesta, että siihen voi ainakin jollakin tasolla samaistua kuka hyvänsä. Yksikään vanhempi ei ole täydellinen.
Rikkaruoho sai minut kirjoittamaan terapiakirjeen. Terapiakirjeellä tarkoitan tekstiä, jossa kuvaan tunteitani mahdollisimman rehellisesti vastaanottajalle, mutta en lähetä kirjettä koskaan eteenpäin. En kirjoittanut tekstiä isälleni, koska siihen ei ollut tarvetta. Olisin mieluusti kuullut, mitä Jörn olisi pojalleen vastannut. Mutta kuolema tuli väliin. Aika loppui.
Mitä saa kirjoittaa elävistä ja kuolleista ihmisistä? Koska olen itsekin kirjoittanut autofiktiota, olen miettinyt sitä paljon. Yksikään perhe ei ole täysin yksimielinen siitä, millaista elämä perheessä on ollut. Jokaisella on oma ikkunansa, jonka läpi kaikki siivilöityy. Minä olen kuopus, ja luulen, että juuri sillä osalla on ollut paljon merkitystä siihen, miten kirjoitan. Olen saanut toimilleni enemmän liekaa, mutta toisaalta olen aina tarkkaillut itseäni vanhempia suvun keskellä. Kukaan ei kirjoita itsestään rehellisesti. Ihminen on aina liikaa itsensä puolella, siksi omaelämänkerrat ovat aina falskeja. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin oikeus omaan tarinaansa ja kokemuksiinsa, oikeus kertoa se, millaisena koki elämänsä.
Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? -romaani kytkeytyy Rikkaruoho-romaanin ohella myös suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Isoäitini oli suomenruotsalainen ja minua on aina kiehtonut tämän vähemmistön omintakeinen maailma, jossa mikään ei saa tulla rikkomaan hyväntuulisuutta sunnuntailounaan äärellä. Mutta kun yhteisön sisällä ”hyvät pojat” tekevät kaamean rikoksen, se laittaa koko kylän solmuun. Fagerholm kuvaa mielestäni nerokkaasti suomenruotsalaisen kylän suhdetta rahaan, se on kaiken keskuksessa ja tärkeintä. Rahalla ostetaan synnit anteeksi ja rahalla myös vaiennetaan. Ja hurraa! Kaikki on taas hyvin. Skool!
Minulle kirjoissa tärkeintä on kieli, tunnelma ja uudet näkökulmat. Jos luontokuvaukset seuraavat toisiaan, romaani jää armotta kesken. Kuovit ja kuusimetsät uuvuttavat. Ihmisten tarinat ovat kirjojen kiihottavin puoli. Kesällä huomaan lukevani kirjoja lämpimistä maista, erityisesti eteläisestä Afrikasta. Kuuma kutsuu kuumaa. Lomamatkalle hankin kirjoja hyvissä ajoin ja lukemisen aloitan aina vasta kotoa lähdettyä. Ostan paljon kirjoja käytettynä ja laitan lukemiani teoksia jatkuvasti kiertoon, lainaan tai luovun. Luen romaaneita lähes aina kynä kädessä, alleviivaan ja ympyröin. Tahdon löytää parhaat ilmaisut yhä uudelleen.
Romaanista tulee raskas, jos en pysty samaistumaan tarinan henkilöhahmoihin. On synnyttävä jonkinlainen suhde, ymmärrys, innostus tai uteliaisuus. Esimerkiksi Doris Lessingin kirjan Lumous haihtuu luin silkalla sitkeydellä loppuun. Teoksen suomenkielinen nimi kertoo juurikin olennaisen; henkilöt olivat niin uuvuttavia ja rasittavia, että lähes masennuin itsekin tekstin äärellä. Lessingin taidokkaiden lauseiden tarjoamin piristysruiskein raahauduin viimeiselle sivulle saakka.
Unohdan kirjat nopeasti. Ihailen ihmisiä, jotka voivat koska tahansa tiivistää lukemansa kirjan sisällön kahden minuutin esitelmäksi. Minun pitää tarkistella kirjoista päähenkilöiden nimiä (puhumattakaan niiden lausumisesta). Juonen käännekohdatkin voivat ajautua aivojen sumuisille silloille. Olen monta kertaa ihmetyksellä lukenut lempikirjojani uudelleen ja kummastellut, miten paljon olin ehtinyt unohtaa ja muistaa väärin. Mutta teoksen tunnelman muistan kyllä, sillä kirjat eivät ole koskaan vain kirjoja, ne sementoituvat aina osaksi tiettyä aikakautta elämässäni.
Unohdan kirjat nopeasti. Ihailen ihmisiä, jotka voivat koska tahansa tiivistää lukemansa kirjan sisällön kahden minuutin esitelmäksi. Minun pitää tarkistella kirjoista päähenkilöiden nimiä (puhumattakaan niiden lausumisesta). Juonen käännekohdatkin voivat ajautua aivojen sumuisille silloille. Olen monta kertaa ihmetyksellä lukenut lempikirjojani uudelleen ja kummastellut, miten paljon olin ehtinyt unohtaa ja muistaa väärin. Mutta teoksen tunnelman muistan kyllä, sillä kirjat eivät ole koskaan vain kirjoja, ne sementoituvat aina osaksi tiettyä aikakautta elämässäni.
En ole koskaan pitänyt kirjoista, joissa väkivalta on itsetarkoitus. J.M. Coetzeen kyky todeta ohimennen kauheuksia viehättää itseäni tavattomasti. Hän kertoo rotuerottelun saastuttamasta Etelä-Afrikasta kuin uutisreportteri tarkasti mutta vailla mässäilyä. Aira Samulinin ensimmäisen avioliiton kuvaus Auringonpimennys-teoksessa täyttää oikeastaan samat kriteerit. Kirja on hieno, kansantajuinen esitys elämästä ihmishirviön kanssa.
Teini-iässä löysin toisen maailmansodan tai oikeammin sanottuna sodan murskaamat juutalaiset. Lapsuuden perheeni kirjahylly oli täynnä selviytyjien ja tapettujen tarinoita. Muutamat holokaustikertomukset olivat nuorelle mielelle liikaa, mutta ehkäpä se oli hyväksikin. Raakuuksista jäi niin karvas jälkimaku, ettei niille ole muodostunut suurta ruokahalua myöhemmin elämässä.